Viimeistä vuottaan tarpova eduskuntakausi käynnistettiin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. Kun talouskasvu on heikko, on järkevä käyttää vähäiset resurssit siten, että huolehditaan peruspalveluista, kuten päiväkodeista ja kouluista, joissa tulevaisuuden osaajat ja tieteentekijät kasvavat. Sipilän hallitus on kuitenkin päättänyt edetä koulutuspolitiikkaan tehtävien kestävien rakenteellisten uudistusten sijaan koulutusleikkausten tiellä.
Monet taloustieteilijät ovat huomauttaneet maan hallitusta koulutus- ja tutkimusleikkausten lyhytjänteisyydestä ja talouskasvun kielteisistä vaikutuksista. Esimerikiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja, professori Mika Maliranta on ihmetellyt, miksi hallitus on päättänyt jatkaa koulutus- ja tutkimusrahojen leikkaamista vastoin tutkimustietoa. Koulutusleikkausten myötä valtio menettää verotuloja ja hidastaa elinkeinorakenteen muutosta.
Hallitus on leikannut vuoteen 2019 mennessä koulutuksesta kolme miljardia euroa. Tätä ei mitenkään voi paikata kertaluonteisilla hankerahoilla. Nyt tehdyt leikkaukset vievät pohjan uusilta innovaatioilta ja uusien työpaikkojen synnyltä. Näin mittavat leikkaukset tulevat myös pitkällä ajanjaksolla koko suomalaiselle yhteiskunnalle erittäin kalliiksi.
Viime hallituskaudella koulujen ryhmäkokojen pienentäminen ja tasa-arvon edistäminen koulutuksessa olivat keskeisiä toimia maamme koulutuspolitiikassa. Nykyhallitus on päättänyt merkittävästi vähentää kouluille kohdistuvaa rahoitusta, joka näkyy kaupunkien kyvyssä torjua koulutuksen eriarvoisuutta.
Koulujen väliset erot ovat Helsingissä kasvaneet. Tutkijat Venla Bernelius ja Mari Vaattovaara ovat todenneet useaan otteeseen, että koulutuksen ulkopuolelle jäämisen haitat ovat historiallisesti tarkasteltuna kasvaneet ja huono-osaisuus keskittyy yhä enemmän tietyille alueille.
Useasti myös kuulee todettavan, että Helsingin alueellinen eriytyminen on kansainvälisessä vertailussa vähäistä. Kunnianhimon taso ei voi olla näin alhainen. Suomi on koko historiansa aikana ollut tasa-arvon tavoittelussa kansainvälinen edelläkävijä. Tasa-arvo- ja eriarvoisuuden vähentämiseen tähtäävän politiikan ansiosta olemme saavuttaneet maailman parhaat oppimistulokset ja pienet terveyserot.
Koulutukselliseen tasa-arvoon yhdistyy koko kaupunkipolitiikka, sillä asuinalueiden eriytyessä eriytyvät myös koulut. Tästä syystä on tärkeää, että kaupunkien asuntopolitiikassa tähdätään sekoittavaan asuntorakentamiseen, joka tarkoittaa että kaupungin vuokra-asuntoja ja omistusasuntoja rakennetaan toistensa viereen samoille asuinalueille. Näin samoilla asuinalueilla asuu eri koulutus- ja työtaustoja edustavia ihmisiä, joiden lapset käyvät samaa lähikoulua.
Huolestuttavaa on, että koulutus on tällä hetkellä yksi voimakkaimmin Helsingin naapurustoja jakavista tekijöitä ja naapurustojen väliset erot ovat kasvaneet 90-luvulta lähtien. Venla Bernelius on todennut, että korkeakoulutetun väestön osuus vaihtelee Helsingin seudun naapurustojen välillä kahdesta prosentista 55 prosenttiin.
Miksi sitten Helsingin seudun kehitys pitäisi kiinnostaa Suomen hallitusta? Helsingin seudun eriytyminen on myös kansallisesta merkittävä ilmiö, sillä jo 2000-luvun alussa sekä Suomen parhaat että heikoimmat oppimistulokset löytyivät Helsingin seudun kouluista. PISA-tulosten lasku, osaamiserojen kasvu ja maahanmuuton mukanaan tuomat kysymykset korostavat tarvetta suunnata myös valtion suunnalta erityistukea Helsingin koulujen kehitykseen ja eriytymisen ehkäisyyn.
Muuttoliike kaupunkeihin kasvaa, jolloin myös kaupunkikoulujen menestys nousee kansalliseksi kysymykseksi ja suomalaisen tasa-arvokehityksen suunnannäyttäjäksi.
