Suomen demokratia on rakentunut aikojen saatossa monipuoluejärjestelmän varaan. Yhteistyökumppanit ovat vaihdelleet vaalikausittain ja kansa on vaaleissa näyttänyt suuntaa ratkaisuille. Vuoden 1975 jälkeen eduskuntaa ei ole hajotettu ja vuodesta 1979 lähtien hallituksen peruspohja on säilynyt koko vaalikauden. Tästä kaikesta on syntynyt vakautta, joka on edistänyt taloutta ja investointeja sekä antanut myös kansalaisille turvallisuutta.
Kokoomuksen ja sosialidemokraattien kyvyllä yhteistyöhön oli tärkeä merkitys sotien jälkeiseen pohjoismaisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen suojaamisessa. Työmarkkinoilla kokoomus ja sosialidemokraatit ovat kohdanneet toisensa vuosikymmenestä toiseen luottamusta lisäävällä tavalla. Vuodesta 1987 lähtien puolueet ovat uskaltautuneet myös hallitusyhteistyöhön.
Suurissa kaupungeissa sinipunapuolueet ovat vuosikymmeniä tottuneet ratkomaan ongelmia yhdessä – rehdin kilpailun hengessä, mutta toista arvostaen. Kaupungeissa puolueet löysivät toisensa kauan ennen kuin valtakunnanpolitiikassa hallitusyhteistyöstä tuli luonteva mahdollisuus molemmille.
Pääministeri Lipposen sateenkaariyhteistyö vuosina 1995-2003 oli poikkeuksellisen tuloksellista. Työmarkkinasopimusten tukema talouskasvu synnytti kahden vaalikauden aikana 300 000 työpaikkaa. Säästöjenkin aikana sateenkaariyhteistyö panosti kunnallisten peruspalvelujen turvaamiseen ja sitä kautta tasa-arvosta huolehtimiseen. Suomen EU-politiikka sai kestävän suuntansa ja kansanäänestyksessä vielä jakaantunut kansakunta löysi paikkansa eurooppalaisessa yhteistyössä.
Tänään sosialidemokraatit ja kokoomus kohtaavat toisensa eri puolilla hallitus-oppositiokarsinaa. Opposition tehtäviin kuuluu hallituksen haastaminen, mutta myös vaihtoehdon tarjoaminen kansalaisille. Haastamiseen tietysti kuuluu ajoittain kovakin retoriikka ja myös terve vastakkainasettelu. Pidän tärkeänä, ettei eduskunnassa tapahtuva normaali retoriikka johda pysyvään eriseuraisuuteen. Kirvestä ei siis nytkään pidä heittää kaivoon – monipuoluemaassa oman vaihtoehdon kirkkaan tarjoamisen ohella kannattaa muistaa, että yhteistyökykyäkin tarvitaan.
Pitkän historiansa myötä sosialidemokraatit ja kokoomus ovat molemmat vastuunkantopuolueita. Tänä päivänä näiden kahden puolueen agendaa vertaillessa erot tuntuvat korostuvan aiempaa enemmän. SDP on ajanut viime vuosina voimakkaasti isoja yhteiskuntareformeja, kuten oppivelvollisuusiän korottamista ja hoitajamitoituksen kirjaamista lakiin, joita kokoomus on oikeastaan ainoana puolueena vastustanut. Kun aikaisemmin työmarkkinasopiminen loi yhteistä liimaa puolueiden välille, näyttää tässäkin nyt erot korostuvan.
Työllisyys- ja kasvupolitiikka ovat sinällään edelleen molempien kaupunkipuolueiden ajattelun keskeisiä elementtejä. Vahva eurooppalainen vaikuttaminen on sekin yhteistä pääomaa tänäänkin. Sosiaaliturvassa taas molemmat puolueet hakevat uusia vastauksia epävarmuuden ja lisääntyvien pätkätöiden maailmassa.
Jossain vaiheessa Suomessa kääntyy uusi lehti ja pääsemme palaamaan koronan jälkeiseen uuteen normaaliin. Silloin eteen tulee vastuu julkisen talouden velkaantumisen pysäyttämisestä ja velan takaisinmaksusta. Näillä näkymin pelkästään vuonna 2020 julkinen talous velkaantuu yli 20 miljardia. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa tämän kokoiset lisävelkataakat otetaan raskain tuntein vastaan, sillä tiedossa on, että ennemmin tai myöhemmin velka tulee maksaa takaisin. Siksi sekä nykyisen että tulevien hallitusten on otettava vastuunsa vakavasti ja kyettävä luomaan vastuullinen, mutta oikeudenmukainen ohjelma säästötalkoita varten.
Toimikaamme tässä ajassa niin, että sinisen ja punaisen värit voivat tulevaisuudessakin olla mahdollisia yhteistyön värejä.
